Nuppu Koivu, Ilkka Koivula, Janne Hyytiäinen, Sakari Kuosmanen ja Sherwan Haji elokuvassa Toivon tuolla puolen (2017) © Sputnik Oy

Yksi ihmisen perustavanlaatuisista tarpeista on tulla hyväksytyksi omana itsenään. Mikä on ensimmäinen asia, jonka toivoisit sinulta kysyttävän, kun tapaat uuden ihmisen esimerkiksi illanistujaisissa, kaupan kassajonossa tai ensitreffeillä?

Luultavasti yksi kysytyimmistä asioista on ammatti tai opiskelupaikka. Tämä on totta kai luonnollista, onhan meillä Pohjoismaissa työn tekemisen kulttuuri keskeinen osa elämää. Loppupeleissä ammatti tai työpaikka eivät kerro paljoakaan siitä, keitä me todellisuudessa olemme.

Ammatin tai opiskelupaikan kysyminen on monelle neutraali keskustelun aloitus ja luonnistuu kevyenä small talkina. Ne eivät välttämättä johda syvällisempään keskusteluun.

Työpaikan kysyminen saattaa myös asettaa toisen kiusalliseen tilanteeseen, sillä emme voi tietää, millainen henkilön elämäntilanne on. Ihminen ei välttämättä pidä työstään, olla syystä tai toisesta sairauslomalla tai osittain työkyvytön.

Työ ei myöskään merkitse kaikille koko elämää, vaan esimerkiksi harrastus tai vapaaehtoistyö voivat näyttäytyä paljon merkityksellisempinä asioina. On hyvä muistaa, että meillä jokaisella on oma tapamme tarkastella elämää, mitä arvostamme ja mihin käytämme aikaamme.

Miten voisimme nähdä maailman toisesta näkökulmasta ja oppia ymmärtämään muita? Yksi keino on antaa kohtaamamme henkilön toimia oppaana, joka johdattaa meidät entuudestaan tuntemattomalle maaperälle.

Teemme myös helposti olettamuksia toisista ulkonäön ja aiemmin oppimamme perusteella, mutta on tärkeää muistaa, että ulkokuori voi johtaa harhaan tai sen alta paljastua todellisia yllätyksiä.

Tärkeintä on olla matkassa uteliain ja avoimin mielin.

Niina Kiintonen

Tärkeintä on olla matkassa uteliain ja avoimin mielin. Vastavuoroisesti me voimme jakaa palasen omasta elämästämme, sillä vastavuoroinen kommunikaatio luo hedelmällisempää ilmapiiriä.

Ihmisessä saattaa myös olla ominaisuuksia, joiden vuoksi näitä yleisiä kysymyksiä ei kysytä. Olen itse liikkunut lähes kolme vuosikymmentä pyörätuolilla selkäydinvamman vuoksi ja tällöin on luonnollista, että fyysinen olemukseni ja pyörätuoli ovat asioita, joihin huomio ensimmäisenä kiinnittyy.

Saan usein kuulla kysymyksiä, kuten Mitä sulle on tapahtunu? Ootko aina ollu tuolissa? Pystytkö lainkaan kävelemään? Sattuuko sun jalkoihin? Vastaan näihin totutusti, ilman kiusaantumista tai ärtymystä, mutta toisinaan pysähdyn ajattelemaan, voisiko kysymyspatteristo olla lähtökohtaisesti erilainen.

Valtavirrasta jollain tavalla erilaiset (uniikit, yksilölliset, erityiset) vammaiset henkilöt nähdään usein kuin filtterin läpi, kun muiden silmiin heijastuu erilainen ulkoinen olemus, tapa liikkua ja mahdollinen apuväline (mm. rollaattori, kävelykeppi, pyörätuoli, avustajakoira).

Nuo erilaisuutta alleviivaavat tekijät rekisteröityvät muihin kansalaisiin ensisilmäyksellä. Poikkeuksia totta kai on, sillä joukossa on myös heitä, joilla on entuudestaan omakohtaista tai opittua tietoa erilaisuudesta.

Suhtautuminen on tällöin avoimempaa – heidän filtterinsä on sallivampi ja päästää läpi suuremman määrän eri taajuuksia ja persoonallisuuden sävyjä. Usein he, jotka ovat kohdanneet erilaisuuden kirjoa, pitävät erilaisuutta ihan tavanomaisena.

Suomi on yhä rakennettu lähtökohtaisesti vammattomille ihmisille.

Niina Kiintonen

YK:n vammaissopimuksen tarkoitus on lisätä vammaisten henkilöiden arvostusta, yhdenvertaisuutta ja osallisuutta. Suomi ratifioi, eli hyväksyi sopimuksen lopullisesti 10.6.2016.

Sen myötä vammaiset henkilöt ovat voineet vedota päätöksenteossa sopimustekstiin esimerkiksi riittävien palveluiden, tasavertaisen kohtelun sekä esteettömyyden ja saavutettavuuden toteutumisen osalta.

Vammaisfoorumin kyselytutkimuksessa (2016–2018) selvisi, kuinka vammaisten oikeudet eivät edelleenkään toteudu riittävästi. Vammaiset kohtaavat syrjintää sekä palveluissa ja esteettömyydessä on kehitettävää. Suomi on yhä rakennettu lähtökohtaisesti vammattomille ihmisille. Nykyisen hallituksen ohjelmaan on kirjattu vammaispalvelulain uudistaminen. Tässä työssä vammaisjärjestöjen kuunteleminen on ensiarvoisen tärkeää. Keskeistä on, että yhteiskunnan asenteissa on tapahduttava muutoksia, sillä vaikein vamma on asennevamma.

Erilaisuudesta avoimesti puhuminen on hyvä aloittaa jo varhaiskasvatuksessa ja kouluissa, jotta ihmisoikeustietoisuus tulee luontevasti osaksi elämää. Mielestäni erilaisuuden arvostus ja hyväksyminen toteutuu parhaiten, kun saamme mahdollisuuksia elää erilaisten yksilöiden rinnalla, tapahtuu se sitten työ- tai opiskelupaikoilla, harrastuksissa tai median lukuisten kanavien kautta. Itse haluan viestittää oman persoonani ja tekemiseni kautta, että liikuntavammasta huolimatta – tai juuri sen johdosta – olen saavuttanut tällaisia asioita ja voin elää täysipainoista elämää. Vammaisuus ei vie minulta mitään, jos muut eivät alenna arvoani ja opin itse katsomaan itseäni peilistä hyväksyvästi.

Mitä sitten haluaisin olla muiden silmissä? Toivoisin näyttäytyväni muiden silmissä itsevarmana, pärjäävänä ja pystyvänä. Ensisijaisesti minuna, persoona edellä. Olen joskus saanut hämmästeleviä katseita tai lausahduksia, kun olen kertonut olevani töissä tai opiskelevani.

Muistan myös muutamia tilanteita, joissa minun oletetaan saapuneen paikalle (esimerkiksi johonkin harrastukseen tai tapahtumaan) taksilla, mutta kertoessani olevani liikkeellä omalla autolla, ihmiset hämmästyvät, miten pystyn ajamaan autoa tai saamaan tuolin kyytiin mukaan. Tällaiset kommentit tai ennakkoajatukset kertovat minulle usein siitä, että vamman tai rajoitteen ajatellaan estävän ihmistä elämästä täyttä elämää.

Tove Janssonin kirjassa Taikatalvi (1957) on lause, joka on yksinkertaisuudessaan lohdullinen ja viestii avarakatseisuudesta: Muumipeikko sulki silmänsä ja ajatteli, kuinka erilaisia me kaikki olemmekaan.

Tässä kuvastuu rauha ja lempeys elämää kohtaan, jolloin erilaisuus on ympärillämme lähtemättömänä voimavarana, rikkautena ja vallitsevana tilana. Siitä ei tarvitse pyrkiä eroon, vaan se saa olla keskellämme sellaisena kuin on.

Rohkaisen jokaista olemaan utelias ja tutustumaan rohkeasti sellaiseen, mikä ei ole meille tuttua.

Niina Kiintonen

Erilaisuuteen voi myös opetella suhtautumaan Muumipeikon lempeällä tavalla. Rohkaisen jokaista olemaan utelias ja tutustumaan rohkeasti sellaiseen, mikä ei ole meille tuttua.

On luonnollista, että tuntematon erilaisuus voi saada meidät pelkäämään ja asettumaan epämukavuusalueelle, mutta tällaisina uusien kohtaamisten hetkinä on hyvä pysähtyä hetkeksi. Antaako elämä meille enemmän silloin, kun kaikki on tuttua ja jo koettua vai silloin, kun annamme sen eri värien levittäytyä silmiemme eteen kauniina teoksena.

Lähteitä ja lisätietoja:

YK:n vammaissopimus, Invalidiliiton sivuilla, https://www.invalidiliitto.fi/tietoavammaisten-oikeudet/ykn-vammaissopimus

Vammaisten oikeudet eivät edelleenkään täysin toteudu Suomessa, SDP:n sivustolla, 20.2.2020 https://sdp.fi/fi/blog/vammaisten-oikeudet-eivat-edelleenkaan-taysin-toteudu-suomessa/

Jansson, Tove (1957): Taikatalvi. Helsinki: WSOY.

Niina Kiintonen

Kirjoittaja Niina Kiintonen on Invalidiliiton Kokemustoimija ja hänellä on kolmen vuosikymmenen kokemus selkäydinvammaisuudesta. Kiintonen on eriarvoisuudesta kiivastuva, pinnalta säyseä, sarkasmista syttyvä ja empaattinen esteetikko. Hän toimi myös Ekumeenisen vastuuviikon 18.–25.10.2020 ihmisoikeuspuolustajana ja yhtenä sen lähettiläistä. Lisää Ekumeenisesta vastuuviikosta voit lukea täältä www.vastuuviikko.fi

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn
Share on pinterest
Pinterest
Share on whatsapp
WhatsApp
Share on email
Email
Jätä kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ota yhteyttä

Toimittaja
Nora Repo-Saeed
+358 40 522 0308
toimitus@adra.fi