Unsplash / Artem Beliaikin

Vuosisadan ajan moni Suomessa ja maailmalla oli valmis hautaamaan uskonnon ja jumalan aikansa eläneinä. Ajatollah Khomeinen vallankumous (1979) ja sen jälkeinen radikaalin islamin voimistuminen muutti käsityksiä.

Aluksi sanottiin, ettei kyse ollut oikeasti uskonnon vaan politiikan voimistumisesta, koska islam ei ollut uskonto, vaan poliittinen ohjelma. Yhdysvaltalaisen oikeistokristillisyyden ja Venäjän ortodoksisen kirkon nousu poliittisiksi mahtitekijöiksi sai monet kuitenkin ajattelemaan, että myös uskonto oli voimistumassa. Kristinuskoa kun ei haluttu selittää pelkästään poliittiseksi ilmiöksi.

Mutta mikä saa uskonnon palaamaan? Katosiko se edes koskaan, muutoin kuin tutkijoiden mielessä? Ruotsalainen pappi ja lehtimies Joel Halldorf pohtii näitä kysymyksiä kirjassaan God: återkomsten (2018).

Hän osoittaa uskonnon monenlaisen näkyvyyden julkisuudessa ja vaikutuksen yhteiskunnassa. Hänen selityksensä uskonnon paluulle julkisuuteen – tai pysyvyydelle julkisuudessa – nojaa ajatukseen uskonnosta yhteisöllisyyden rakentajana. Hän pohtii asiaa Ruotsin näkökulmasta, mutta näkemys sopii hyvin myös Suomeen.

Uskonto ja demokratia

Halldorf toteaa, että Ruotsissa – kuten Suomessakin – 1800-luvulla syntyneet kristilliset herätysliikkeet olivat alkuvaiheessa demokratian uranuurtajia. Hän sanoo niiden edustaneen yhdenvertaisuutta ajankohtana, jolloin valtiokirkko vastusti esimerkiksi yleistä äänioikeutta, naisten tasa-arvoa ja vapaata keskustelua.

Väite on liian yleistävä, mutta pätee niihin herätysliikkeisiin, jotka kansalaisliikkeiden tavoin toimivat ihmis- ja perusoikeuksien edistämiseksi. Ne olivat demokraattisia, koska ne olivat pieniä, epämuodollisia yhteisöjä, joissa keskeistä oli yhteen kokoontuminen ja keskusteleminen. Tämä loi ilmapiirin, jossa toisen kuunteleminen ja auttaminen tuntui normaalilta.

Nämä periaatteet omaksuttiin vähitellen myös yhteiskunnan valtavirtaan, jossa niistä muokattiin osa kansalaisten hallintaa. Demokratian nimissä kansalaisille annettiin mahdollisuus tulla kuulluiksi ja lausua mielipiteensä, mutta vallanpitäjät määrittelivät ne tavat ja tilanteet, joissa kansalaisilla oli mahdollisuus ilmaista mielipiteensä.

Näin demokratiasta tehtiin poliittisen ja taloudellisen vallankäytön väline. Uskonnon paluu voidaan tästä näkökulmasta selittää pyrkimykseksi palata perinteiseen demokratiaan, jossa enemmistöllä on mahdollisuus vaikuttaa, ei pelkästään oikeus tulla kuulluksi.

Ihminen haluaa sitoutua?

Toinen mahdollinen selitys uskonnon paluulle on sen sitouttavuus. Sata vuotta sitten ihmiset niin Ruotsissa kuin Suomessa sosiaalistettiin – enemmän tai vähemmän onnistuneesti – kansallisvaltioon.

Kansankoti tai hyvinvointivaltio vastasi kansalaisten tarpeista kehdosta hautaan ja odotti näiltä vastineeksi lojaalisuutta ja pyyteetöntä tukea, jonka ideaali-ilmentymä Suomessa oli niin sanottu talvisodan henki.

Tunnetusti kansankoti paloi ja hyvinvointivaltio romahti. Taustalla on usein nähty talous: uuden kapitalistisen logiikan mukaan valtiolle on edullisempaa ostaa palveluja kuin tuottaa niitä itse.

Kapitalismissa talous ei kuitenkaan toimi hyvinvointipolitiikan ehdoilla. Tämä johti kansalaisten lojaalisuuden murenemiseen. Kuka haluaa tukea valtiota, joka ei pysty vaikuttamaan siihen, millaisia peruspalveluita ihmisille tarjotaan?

Globaaliksi yritykseksi muuttunut valtio ei monen mielestä anna turvallisuutta eikä tarjoa perinteisiin sisältyvää jatkuvuutta tai kokemusta: tänne minä kuulun.

Teuvo Laitila

Halldorfin mukaan uskonnolliset yhteisöt tarjoavat kokonaisvaltaista tukea ja kohtaavat ihmisen kasvoista kasvoihin, ja tämän takia ihmiset hakeutuvat niihin ja ovat lojaaleja niille.

Ranskalaissosiologi Émile Durkheimin vanha ajatus uskonnosta yhteisöllisyyttä luovana tekijänä ei siis näytä suostuvan kuolemaan. Sitä on ehkä tarpeen tarkentaa sukupuolen osalta, sillä uskonnon elpymisessä naisilla on merkittävä rooli, jonka voi sanoa jatkavan 1800-luvun tasa-arvopyrkimyksiä.

Uskonto ja kansallisvaltio

Samoja asioita kuin uskonnolliset yhteisöt tarjoavat monet muutkin. Nationalismin uusi tuleminen on tästä yksi esimerkki. Globaaliksi yritykseksi muuttunut valtio ei monen mielestä anna turvallisuutta eikä tarjoa perinteisiin sisältyvää jatkuvuutta tai kokemusta: tänne minä kuulun. Uskonnon paluun syyt selittävät näin myös nationalismin paluuta – minkä ei vanhojen valtiokirkkojen maissa pitäisi olla mitenkään yllättävää.

Uskonto ja nationalismi ovat molemmat niin sanottuja suuria kertomuksia, joiden sanottiin kuolleen jo vuosikymmeniä sitten. Historia ei kuitenkaan päättynyt uusliberalismin voittoon, kuten kylmän sodan tuntija Francis Fukuyama väitti kirjassaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992).

Ihminen tarvitsee muutakin kuin mahdollisuuden valita eri tuotteiden ja sovellusten välillä. Tämän ”muun” uskonto – ja toisella tavalla nationalismi – tarjoaa: aineettomia arvoja, jotka yhdistävät.

Ihminen tarvitsee muutakin kuin mahdollisuuden valita eri tuotteiden ja sovellusten välillä.

Teuvo Laitila

Tällaisia arvoja voivat joillekin olla perinteisten uskontojen tuonpuoleisuusvisiot tai tämänpuoleinen myötätunto, mutta yhtä lailla demokratia, ihmisoikeudet, tasa-arvo tai syrjinnän lopettaminen.

Viimeksi mainittuja ei aina pidetä varsinaisesti uskonnollisina arvoina, mutta ne sitä ne ovat: ihmisten kasvoista kasvoihin tapahtuva ja keskusteleva kanssakäyminen ”tuottaa” niitä myös uskonnollisissa yhteisöissä.

Ilmiönä uskonnon paluu viittaa siihen, että vapaina, itseään autonomisesti toteuttavina yksilöinäkin monet tarvitsevat yhdistäviä mielikuvia, uskomuksia ja toiveita, joiden puolesta toimia. Aiemmin nämä kaikki samastettiin yhteiseen uskoon.

Nykyään samaa yhdistävyyttä luodaan myös tieteen, taiteen tai rakkauden nimissä. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että demokraattinen yhteiskunta edellyttää erilaisuutta, eri maallisten ja uskonnollisten yhteisöjen kykyä kuunnella tosiaan, keskustella ja kiistellä keskenään sekä toimia yhdessä ja rakentaa kansalaisyhteiskuntaa.

Teuvo Laitila

Kirjoittaja Teuvo Laitila on uskontotieteen ja ortodoksisen kirkkohistorian yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn
Share on pinterest
Pinterest
Share on whatsapp
WhatsApp
Share on email
Email
Jätä kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ota yhteyttä

Toimittaja
Nora Repo-Saeed
+358 40 522 0308
toimitus@adra.fi